Lokakuussa pääsin kuvittamaan Inhimillisiä Uutisia sivuston juttua, jonka päätoimittajana toimi Saimi Hoyer. Tämä juttu on siis kopioitu kyseiseltä sivustolta ja maustettu minun ottamilla kuvilla.
Inhimillisten Uutisten lokakuun päätoimittaja Saimi Hoyer on hakenut kaikissa elämän käänteissä voimaa luonnosta. Hänellä on omakohtaisia kokemuksia siitä, että metsä todella parantaa. #Luonnonvoima on aito voima.
”Älä pelkää pimeää metsää, se on sinun turvapaikkasi.”
”Pysähdy kaikessa kiireessäsi luonnon pienten ihmeiden äärelle.”
Tähän tapaan äitini ja isäni puhuivat minulle lapsena. Nämä opetukset ovat lapsuuskotini kallisarvoisin perintö minulle. Luontosuhteeni rakentui lapsuudessani ja olen siitä vanhemmilleni erityisen kiitollinen.
Eläessäni teini-ikääni ikätovereitani oli vaikeata saada luontoon. Itse vietin kesälomani Punkaharjulla mökillämme luontoa tutkien, sienestäen ja kalastaen. Kun kouluaikanani Helsingin Laajasalossa tuntui siltä, että kukaan ei ymmärrä ajatuksiani tai että minulla ei ole yhtään ystävää, tiesin aina minne mennä. Juoksin kerrostaloasuntomme takapihan kallioille, menin metsään. Metsä kuunteli, hyväksyi ajatukseni, laittoi murheeni oikeaan perspektiiviin ja oli läsnä. Palatessani ihmisten pariin tiesin, että kelpaan sellaisena kuin olen ja että minulla on elinikäinen ystävä, johon voin aina luottaa.
Tultuani aikuisikään asuin lähes kymmenen vuotta ulkomailla – Ranskassa, Italiassa, Englannissa, Japanissa ja Yhdysvalloissa. Kaipasin äärettömänä edessäni jatkuvaan metsään ja järvelle, jonka vesi on niin puhdasta, että sitä voi souturetkellä hörpätä. Ikävöin vuodenaikojen mukaan vaihtuvaa maisemaa, kurjen huutoa kuulaana syysaamuna ja jokamiehenoikeuksia, jotka ovat suomalaisten ainutlaatuinen onni. Vaikeina hetkinä yritin lievittää luontoikävääni suurkaupungeissa. Pariisissa käyskentelin Boulognen puistossa, suljin silmäni ja silloin tällöin olin kuulevinani linnun laulavan. New Yorkissa vuokrasin soutuveneen ja kauhoin airoilla stressiä pakoon, mutta ei se tuntunut missään.
Kun koti on ahdettu matkalaukkuun, alkaa kaivata oikeaa kotia, ei asuntoa, vaan paikkaa, jossa tuntee olevansa kotona. Minulle tuo paikka on Suomen luonto.
LÄÄKETOKKURA TALTTUI METSÄSSÄ
Muutettuani perheeni kanssa takaisin Suomeen keväällä 2007, aloimme rakentaa vapaa-ajanasuntoa lapsuuskesieni paratiisiin Punkaharjulle, metsän keskelle, järven rannalle. Taloon tehtiin lattiasta kattoon ulottuvat ikkunat. Ystäväni kummastelivat, sillä tiesivät rakkaudestani kuvataidetta kohtaan. Eikö seinille tulisi ainokaistakaan taulua? Ei, sillä joka ikinen päivä ikkunoista avautuva maisema tarjoaa meille erilaisen taulun, se myös tekee talosta kodin.
Kuusi vuotta sitten sairastuin vakavasti ja jouduin viettämään sairaalan eristyshuoneessa pitkiä ajanjaksoja. Kun viimein lääkehumalassa kävelin ulos sairaalasta, tahdoin metsään. Istuin kannonpäähän tihkusateessa ja hengitin. Hetken kuluttua sain sateen tuoksun nenääni: olin hengissä ja kotona.
Hyvin pian tämän jälkeen päätimme perheeni kanssa muuttaa Punkaharjulle. Ihmiset, jotka eivät tunteneet minua hyvin, kummastelivat. ”Miksi pariisilaiselämä vaihtui Punkaharjun metsän hiljaisuuteen? Kohta sieltä tultaisiin maitojunalla sivistyksen pariin.” Eipä tultu. Jos muutokseen ja muuttoon on mahdollisuus, niin eikö ihmisen pitäisi asua siellä, missä on koti?
Kun nykyään rakkaassa vapaaehtoistyössäni Metsähallituksen Luontopalveluiden kansallispuistokummina houkuttelen suomalaisia luontoon, ovat lapset ja nuoret nousseet tärkeimmäksi kohderyhmäkseni. Terve luontosuhde rakennetaan elämän alkutaipaleella ja nuorten pahoinvointia voidaan ehkäistä ja lievittää ohjaamalla heidät metsään, järvelle, merelle.
On hyvä muistaa, että luonnossa kukaan ei ole syrjäytynyt.
- Saimi Hoyer
